Helpotus ulos pääsystä oli suuri, mutta niin myös uupumus. He eivät olleet nukkuneet aikoihin ja luolissa valmiustila oli jatkuvasti korkealla. He eivät tietenkään kokeneet olevansa vielä turvassa, kun melkein vieressä hohti Fhulin pahamaineinen torni. Tornin hohto saattoi olla jopa voimakkaampi kuin aikaisemmin, mutta läheltä katsottuna he eivät voineet olla asiasta varmoja.
Vaikutti, että sankarit olivat joutuneet kukkulalle Fhulin muurien sisäpuolelle. Raunioitunut rakennus suojasi heitä yön pimeydessä ja aukko josta he olivat päässeet pois, oli pelkkä kiviseinämä. Siitä ei enää päässyt takaisin, mutta pelko, että jotain muuta pääsisi toiselta puolelta vielä läpi oli edelleen ja he vuorottain vilkuilivat kohti seinää.
Helpotus luolista pois pääsyä varjosti kuitenkin voimakas pettymys. Furidanin kasvoilta se paistoi eniten. Seurueemme oli kokenut karmivan kohtalon. Furidan koki rohkeutensa pettäneen luolassa, mutta päätös eteenpäin jatkamisesta oli ollut yhteinen. Se, että seurueemme olisi niin nopeasti muuttunut jotenkin epäkuolleiksi, ei olisi voitu ennustaa. Sama kohtalo oli todennäköisesti tapahtunut myös Deimokselle, ja ajatus tästä järkytti eniten. Kuka tai mikä tästä oli ollut syyllinen? Siitä sankareilla ei ollut mitään tietoa. Thaan tietenkin suri veljensä todennäköistä kuolemaa, mutta tapansa mukaan oli lähinnä ilmeetön. Furidan tahtoi muuta mietittävää ja auttoi kuumeista Juthabia toipumaan ikävästä loukkaantumisestaan.
Mithionin pettymys johtui eniten kolmiosta, jonka menettämisen hänen olisi pitänyt voida estää. Viimeistään demonin luolassa nähdessään, hän ymmärsi asian vakavuuden. Se olento ei saisi koskaan päästä vapauteen. Maailma oli riittävän vaarallinen jo ennestään. Mithion ei tiennyt syyllistikö myös Thaan itseään kolmion menettämisestä. Eivät ainakaan muut. He ymmärsivät, että Thaan oli joutunut voimakkaan loitsun kohteeksi.
Seuraava askel mietitytti kaikkia. He eivät varmasti olisi olleet täysin tervetulleita Fhuliin ja heidän värikäs ryhmänsä paljastuisi nopeasti. Nyt oli kuitenkin yö ja hiljaista. Hetken tarkemmin ympäristöä tarkkaillessa, ilmaa tuntui peittävän jonkinlainen usva tai väreily. He eivät olleet ennen kokeneet vastaavaa. Johtuiko se Fhulin tornista? Muu kaupunki näytti myös oudolta. Arkkitehtuuri oli omaperäistä ja rakennukset olivat tummasta kivestä tehtyjä. Talot olivat enimmäkseen pimeinä, mutta joistain ikkunoista paistoi punertavaa valoa.
Mithion lähti alas kukkulaa tiedustelemaan, oliko lähialue toistaiseksi turvallinen. Hän katosi muilta hetkeksi yöhön. Rinteen alla hän suojautui, ja näki kolme hahmoa. He olivat kaikki tummaihoisia naisia. Yhdellä oli päällään kaunis valkoinen kaapu, ja kaksi muuta oli kultakoruihin koristeltua. Mithion kuuli kaksi sanaa puhuttavan Aolanin kielellä. Sanat tarkoittivat “tästä oikealle” Muita ihmisiä ei lähellä näkynyt ja Mithion palasi takaisin ystäviensä luokse. Kun välitöntä vaaraa ei enää ollut, he päättivät laittaa silmänsä kiinni. Aamu alkoi valjeta, ja ensimmäiset valon säteet paljastivat lumihuiput vuorilta, joita eivät olleet aikaisemmin huomanneet. Kun valonsäteet ylittivät vuoret, yllättävä näky paljastui vahtivuorossa olleelle Furidanille. Suunnassa, jossa Tartaustin kaupungin olisi pitänyt olla, näkyi vaan suuri metsä. Merkillistä. Oliko tämä joku illuusio, joka johtui ilman väreilystä, vai mitä kaupungille oli vain muutaman päivän aikana oikein tapahtunut?
Vielä syvässä unessa olleet matkalaiset saivat epämiellyttävän herätyksen, kun valtava torvimainen ääni kantautui Fhulin tornista. Se ei ollut sotatorven ääni, vaan herätys kaupungille. Suhina ja työt kaupungilla alkoi heti tämän jälkeen. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut olevan kiinnostunut kukkulasta, minkä päällä he olivat piilossa. Isoja rakennusprojekteja oli meneillään ja valtavia lohkareita siirrettiin kaduilla. Vaikutti siltä, että naisia olisi olleet kaupungissa enemmän kuin miehiä, ja naiset olisivat ylemmässä asemassa, mitä miehet. Kultakärkisiä keihäitä näkyi vilkkaassa liikenteessä hieman, mutta tuntui, että vartijoita tai sotilaita olisi ollut vähän kaupungin kokoon nähden.
Ryhmä alkoi taas pohtimaan seuraavaa liikettään. Pitäisikö heidän odottaa illan pimeyttä vai poistua kaupungista mahdollisimman nopeasti? Pohdinnan keskeytti kiljaisu joka lähti Hungar-neidolta. Jokin oli päässyt nyt kallioseinämän läpi. Se ei kuitenkaam ollut demoni, eikä kultainen nainen. Se oli metallihaarniskaan pukeutunut hahmo, jonka kasvoja ei kypärän alta näkynyt. Sankarit vetivät vaistomaisesti aseensa esiin. Furidan tunnisti pian hahmon vanhaksi viholliseksi. Se oli Visin komentaja vuosien takaa. Mutta vuosia tuntui hänellä kuluneen enemmän kuin meillä muilla. Hänen ryhtinsä oli vajonnut ja liikkumisensa hidasta. Hän tunnustautui olevansa joskus olleensa tämä henkilö, mutta ei enää. Kädessään hänellä oli esine, jonka he luulivat menettäneensä iäksi. Se oli demonin varastama kolmio! “Leidi” lähetti tämän teille” hän sanoi. Leidi nimitystä he eivät olleet vielä kuulleet, mutta ymmärsivät, että hän puhui kultaisesta naisesta. Hän oli ilmeisesti onnistunut voittamaan demonin loppujen lopuksi. Tämä oli erittäin miellyttävä uutinen. Onni oli ollut vähissä viime aikoina. Mithion otti kolmion huostaansa ja Mircorof vaati nähdä entisen komentajan kasvot. Hieman vastahakoisesti hän suostui näyttämään kuivuneet kasvonsa. Oli ihme, että hän olisi enää edes elossa. Rappeutuneet kasvot olivat surullinen näky. Vaikutti, että hän olisi viimeisillä voimillaan toimittanut menetetyn esineen takaisin. Hän kuiskasi Mircorofille viimeiset sanansa. “Vanhimmat ovat jo nähneet teidät, etsikää ulospääsy”.
Visin entinen komentaja oli kuollut. Mithion asetti hänet arvokkaaseen istuma-asentoon miekka rintaansa vasten. Vakavat sanat painoivat ryhmän mieltä. “Ulospääsy” mistä? Fhulista? Tuntui, että hän tarkoitti jotain muuta. Ehkä väreily ilmassa tarkoitti sitä, että he olivat joutuneet johonkin toiseen maailmaan. Mithion alkoi epäilemään, että kaupungin asukkaat eivät välttämättä pystyisi heitä siinä tapauksessa näkemään. Testi oli suoritettava, ja turvallisin tapa oli lähettää Aolani siskonsa kanssa hieman paikalliseen tapaan pukeutuneena alas kukkulalta. Valeasut eivät kuitenkaan ollut kovin lupaavia, mutta sillä ei ollut väliä. Asukkaat eivät pystyneet heitä näkemään, vaikka he heiluttelivat käsiään aivan kaupunkilaisten edessä. Tämä oli tietenkin hyvä ja huono uutinen. Nyt he pääsisivät helpommin livahtamaan kaupungista pois, mutta he olisivat jumissa mahdollisesti jossain väärässä todellisuudessa.
Aolani palasi siskonsa kanssa takaisin muun ryhmän luokse. Vaikka aurinko jo paistoi kirkkaasti, outo väreily ilmassa ei ollut kadonnut mihinkään. Mircorof alkoi koettelemaan mielensä lujuutta. Hän yritti kuin meditoida, jos joku tai jokin yrittää hallita edelleen hänen mieltänsä. Mircorof ei ponnisteluista huolimatta saanut mitään aikaiseksi, mutta Thaan piti tätä hyvänä ideana ja tahtoi myös yrittää. Hän istui ja vaipui rauhallisena syvälle tajuntaansa. Kului hetki, ja Thaanin ilme muuttui hyvin vakavaksi. Hänen silmänsä aukenivat ja hän nousi ylös. “Tämä oli virhe” hän sanoi. Jokin suurempi voima, mitä hän on koskaan kohdannut, liikkuu kaupungissa ja se huomasi hänet. “Meidän on heti paettava Muurien ulkopuolelle”. Thaanin ystävät huomaavat hänen ilmeestään, että nyt oli tosi kyseessä. He suuntasivat kohti lähintä porttia, minkä kukkulalta asti pystyi huomaamaan.
Kaupungilla kulkevat ihmiset eivät todella pystyneet heitä näkemään edes päivällä, vaikka he kulkivat muun ihmismassan keskellä. Vauhtia hidasti Juthab, kun hän tarvitsi tietenkin apua. Furidan epähuomiossa osui yhteen kulkijaan ja pelästytti hänet pahasti. Yhteentörmäyksiä sattui vielä muutama, mikä aiheutti asukkaissa hämmennystä. Sankarit olivat siis edelleen ainakin osittain samassa maailmassa. Ehkä tämä oli hyvä uutinen. Portille päästyään he pysähtyivät. Se oli valtava ja suljettuna. Portin vieressä kuitenkin pilkotti aukko, minkä käytävä vaikuttaisi vievän portin alle. Mithion tahtoi vielä tarkistaa, että olisiko kolmiosta ollut apua portin avaamiseen. Tämä kuitenkin keskeytyi nopeasti.
Mithion käänsi katseensa pahaa aavistaen kohti kaupunkia. Hän ja muut ryhmässä tuskin uskoivat silmiään. Portille vievän tien varrella seisoi jumalallinen hahmo. Sen ympärillä oli voimakas violetti kehä ja se vaikutti olevan yli kolme metriä pitkä. Sillä oli vaaleat ja lujat haltiamaiset kasvot ja pitkät vaaleat hiukset. Pelko kasvoi sankareissa, kun hahmo tuntui katseellaan ottavan heidän koko olemuksensa haltuun. He tunsivat, että se oppii heidän kaikki pelkonsa, unelmansa, ja kokemuksensa. Aivan kaiken. Se lähestyi heitä ja nosti toisen kätensä ilmaan. Juuri, kun hahmo oli tekemässä kädellään jotain, sen huomio katosi muualle ja käänsi katseensa alaviistoon. Joku tai jokin ehkä pystyi sankareita vielä auttamaan toivottomalta tuntuvassa tilanteessa. He pystyivät yhä liikkumaan ja pakenivat järkyttyneenä portin vieressä olevaan aukkoon. Minkä kohtalon he vielä tulisivatkaan kokemaan?