Juthab heräsi säpsähtäen, kun kylmä vesipisara putosi hänen kasvoilleen. Vielä aavistuksen tokkurassa, hän kuuli kauempaa Thaanin ja Furidanin keskustelua. Juthab pyyhkäisi pisaran kasvoiltaan ja siristi silmiään puhetta kohti. Vankionkalon toisella reunalla Furidan ja Thaan istuivat vastakkain, Thaanin oikeaan olkapäähänsä kiinnittämän loihditun valon valaisemina. Se valo häikäisi Juthabia. Keskustelu kuulosti koskevan sitä, pitäisikö Pelenakekan pään yhdistää takaisin ruumiiseensa vai ei. Juthabin yrittäessä nousta ylös ja koota ajatuksiaan, keskustelu ympärillä tuntui hetkellisesti epätodelliselta. Hän ei todellakaan pitänyt tästä paikasta, irtonaisista elävistä päistä tai tästä avuttomuuden tunteesta, onkalossa muiden vankina. Hän lähti kävellen lähemmäs keskustelua.
Sankareita askarrutti, mitä mahtaisi tapahtua, jos Pelenakekan irronnut pää yhdistettäisiin taas ruumiiseensa. Aikoisiko aikoinaan mahtava loitsija kostaa Hawak-heimon häneen kohdistuneita vääryyksiä, vai olisiko aika ja maailman muutos jo parantanut haavat. Sankarit pyysivät neuvoa ikiaikaisilta ystäviltä, mutta heidän vastauksensa oli varovainen. He uskoivat, että sankarit itse tuntisivat tilanteen parhaiten, mutta suhtautuivat myönteisesti siihen, että sitä kokeiltaisiin. Kun ikiaikaisia vainoojia oli mahdollisesti enää vain viisi jäljellä, niin silloin jos Pelenakeka olisi meidän liittolaisemme, olisi siitä paljon apua.
Mircorof kysyi Päältä itseltään hänen aikeistaan ruumiiseensa yhdistymisen jälkeen, ja Pää vastasi olevansa valmis auttamaan heitä pysäyttämään ikiaikaiset vainoojat, mutta ei tappamaan heitä, omaa heimoaan. Näitä vastauksia pohdittuaan, sankarit päättävät, että yhdistämisen mahdollisuudet olivat riskejä suuremmat. Tämä olisi jälleen yksi vaikea päätös, jolla olisi kauaskantoisia seurauksia.
Ennen lähtöään sankarit varustautuivat vielä. Thaan sai olifantinnahasta tehdyn takin, joka tuntui hämmästyttävän kevyeltä, mutta samalla vahvalta. Sen kerrottiin olleen käytössä kolmella seikkailijalla, joilla kävi hyvä tuuri. Lähdössä mukaan otettiin myös kaksi aasia ja paljon ruokaa.
Sankarit saivat myös runsaasti harvinaisia yrttejä:
- Valkohiuksiselle haltialle kolme annosta lehtiä, jotka palauttavat elämän kuukauden sisällä kuolemasta. Käytetään sisäisesti
- Viisi annosta pihkaa, joka joka pysäyttää verenvuodon välittömästi. Käytetään ulkoisesti haavaan
- Hedelmä, joka parantaa kaikki lihasvammat kuten repeämät
- Furidanille ciran, jonkinlaisen olion kynsi, jonka käyttö parantaa yhden elimen. Sivuvaikutuksena äärimmäinen herkkyys auringonvalolle ja rumia paiseita
- Thaanille ja Deimokselle viisi annosta Athelas-lehden uutetta. Se parantaa mitä tahansa, mutta ei palauta elämää. Täysi voima vain tosisyntyisen kuninkaan käsissä
Pelenakeka kertoi, että ikiaikaisten vainoajien voimilla oli rajansa. Kun he ylläpitivät näin suurta verkostoa alamaisia, heidän täytyy itse olla fyysisesti heikoilla.
Sankarit joukkoineen kömpivät onkalon luukusta ulos, hiipivät muurille, ja sen pienestä salaisesta aukosta ulos. Kaupungin ulkopuolella he matkasivat pientä kanjonia pitkin, poissa vahtitornien näkyviltä, yön pimeyden suojissa.
Hetken matkattuaan, Thaan havaitsi kauempana jonkinlaisen kepin pystyssä, ja sen vieressä makaavan hahmon. Belerian lähtee rivakasti juoksemaan kohti, ja tukeva ihmishahmo nousee ja lähtee kapuamaan ylös harjannetta.
Mithion yritti ampua, mutta hätiköiden pudotti nuolensa. Vierestä Miranda laukaisi täysosuman ja pakeneva hahmo ehti ottaa vain muutama askelta, kunnes kaatui tajuttomana maahan. Paikallisen näköinen mies otettiin mukaan vankina.
Matkustaessa maa alkoi hiljalleen nousta, ja ylänköä pitkin sankarit suuntasivat kohti vuoria.
Ryhmän leiriydyttyä valkoinen haltia tuli noutamaan Furidania. Hän halusi näyttää Furidanille jotain, ja johdatti sankarit metsän pohjoispuolelle. Sankarit saapuivat aukiolle, oli puolikuu ja tähdet loistivat. Aukiolla näkyi kallio, jota ihmiskädet olivat selvästi työstäneet. Veistetyn kallion luona jokin hohti kirkkaasti kiiltäen. Päästyään lähemmäs sankarit näkivät valtavan kultaisena kiiltävän taideteoksen veistettynä kallioon. Teoksessa ratsujoukko käy irvistävien petojen kimppuun. Mithion katsoi petoja ihmeissään. Pedot näyttivät örkeiltä ja peikoilta, mutta ehkä jonkun sellaisen tekemänä, joka ei ollut itse niitä elävänä nähnyt. Ratsastajilla oli pitkät hiukset ja heidän johtajallaan parta ja kultainen kilpi.
Haltia kertoi, että tämä on Malbek-ennustajan rakentama pyhäkkö. Hän epäili, että kaiverrusten soturien kuvaus voisi sopia sankareiden ryhmään. Kuningatar oli sanonut hänelle, että kultaista kilpeä kantava sotajoukon johtaja näyttää melkoisesti Furidanilta. Toisella seinällä oli ripustettuna kultainen kilpi. Furidan käveli kilven luo ja katseli sitä. Se heijasti kirkkaasti tähtien ja kuun valoa. Furidan nosti kilven vaivattomasti irti, ja se tuntui hyvältä ja yllättävän kevyeltä.
Furidan mietti, miksi juuri hänet oli valittu tähän tehtävään. Hänen rinnallaan seisova haltia vastasi, että Furidan muistutti eniten legendaarisen kilvenkantajan kuvaa ja muinaisten tarinoiden kertomuksia.
Thaan, joka oli lukenut paljon ja tunsi kuuluisimmat kirjailijat, tutki kilpeä tarkemmin. Hän totesi, että tämä kilpi ei ollut Malbekin käsialaa. Sen kirjailu ja kaiverrukset viittasivat kauas pohjoiseen.
Kilven olemus huokui muinaisten aikojen mahtia; päivänvalossa se loisti niin kirkkaasti, että se suorastaan häikäisi. Furidan huomasi tämän, kun hän suuntasi kilven valon kohti aaseja, jotka selvästi häiriintyivät sen kirkkaudesta. Kilpi myös heijasti maahan kultaisen jäljen, mutta ei reagoinut keinotekoiseen valoon, kuten Thaanin loihtimiin valoihin.
Samalla, kun ryhmä lepäsi, vangiksi otettu hahmo heräsi. Thaan aloitti kuulustelun, mutta pian kävi ilmi, että vanki pyrki selviytymään tilanteesta valehtelemalla. Hän jäi kiinni monista pienistä valheistaan, eikä mikään hänessä herättänyt luottamusta.
Mithion ja Mirinda huomasivat ryhmän edestäpäin lähestyviä ratsastajia. Päätettiin nopeasti suojautua ja piiloutua. Mithion kiipesi korkeampaan paikkaan tähystämään ja näki kahdeksan raskaasti varustettua sotilasta, jotka kantoivat raskaita kirveitä. Heidän nahkatakkiensa koristeina, ryhmän tunnuksena, oli kaksipäinen käärme.
Thaanin keskittyi ja näki mielessään terävänä muiston tuosta kaksipäisestä käärmeestään. Hän muisti hetken, kun he olivat vangittuina kääpiölautalla. Sama kaksipäisen käärmeen merkki koristi myös noiden roistojen vaatteita.
Belerian arveli ratsastajien olevan lainsuojattomia, mahdollisesti jopa Myrskykuninkaan liittolaisia. Tällaiset rosvot ovat tunnettuja julmuudestaan ja röyhkeydestään. Tietoisena siitä, että heidän jälkiensä seuraaminen voisi johtaa vaaraan, sankarit päättivät huolellisesti peittää jälkensä lähtiessään uudelleen matkaan.
Kun ilta saapui ja oli aika leiriytyä, Aolani löysi pienen luolan, jossa asui oravia. Tämä piilopaikka tarjosi täydellisen suojan, jossa ryhmä pystyi sytyttämään tulen huomaamattomasti, piilossa mahdollisilta tarkkailijoilta.
Leirinuotion ääressä Thaan ja Mithion vertailivat aseitaan. Kun he kokeilivat asettaa ne vastakkain, ilmassa kipinöi hopeisia valonvälähdyksiä, ja aseet hylkivät toisiaan voimakkaasti, ikään kuin ne viestisivät, etteivät ne olleet suunniteltu taistelemaan toisiaan vastaan. Niiden välillä vallitseva jännite ja voima antoivat ymmärtää, että niiden kohtalot olivat syvemmin kietoutuneet yhteen.
Yön aikana sankarit nukkuivat sikeästi, ja aamun koittaessa he heräsivät virkeinä. Matka jatkui pitkin joen uomaa, jossa matkalaiset ohittivat kolme kalastajaa veneissään.
Kolmas matkapäivä ei sisältänyt mitään erityisiä tapahtumia.
Ryhmä joutui leiriytymään avoimelle alueelle, missä luonnon suojaa oli vähän. Huomiota välttääkseen he lepäsivät maaten maassa, kun muuta suojaa ei ollut. Pari tuntia myöhemmin ryhmä jatkoi taas matkaa, oli kirkas aurinko ja tasainen maasto jatkui. Edessä päin näkyi vuoristoa. Tällaisessa maastossa ryhmä oli helppo havaita kaukaa.
Sankarit päättivät, että ei olisi viisasta jatkaa päivänvalossa pidempään ja löysivät painanteen, jossa oli muutama suojaava puu. Tämän levollisen hetken aikana Mithion keskusteli valkoisen haltian kanssa. Haltia kertoi irtisanoutuneensa Ardorin sotureiden riveistä, ja että hän on Erun ja hyvien voimien puolella, ja auttaa aktiivisesti kuningasperhettä.
Painanteen suojassa, kun yö oli laskeutunut leirin ylle, Furidan ei saanut unta. Levottomuus valtasi hänet, ja hän päätti kurkistaa ulos piilostaan, tarkkaillen ympäristöään uhkien varalta, kun 400 metrin päässä vilahti pää, jolla oli pitkät hiukset – painuen melkein samantien matalaksi.
Furidan herätti muut ryhmän jäsenet valmiuteen. Juthab asettui välittömästi vartioimaan leirin ympäristöä. Aolani, joka tunnetaan kyvystään kommunikoida luonnon kanssa, kutsui apuun linnun. Hän pyysi lintua lentämään yön pimeyteen tutkimaan salaperäistä hahmoa. Operaatio loppui lyhyeen, kun Mithion kertoi saaneensa Mirindalta viestin, että ei ole hätää.
Kun tilanne leirissä oli rauhoittunut, Mircorof tunsi nälkänsä kasvavan. Hän päätti hakeutua pienen yöpalan ääreen. Murtaessaan leipää ja valmistautuessaan haukkaamaan palan, hänen katseensa osui kahteen hahmoon, jotka marssivat päättäväisesti leiriä kohti. Nämä kaksi olivat samankokoiset, hartioiltaan ja pituudeltaan, mutta pukeutuneet eri tavoin. Toinen heistä oli verhoutunut vihreisiin matkavaatteisiin, ja toinen kantoi kahden käden miekkaa.
Toinen hahmo oli tuttu Mithion, mutta toinen – vaikkakin hyvin Mithionin näköinen – ei. Hahmo esittäytyi Mithoriniksi, Mithionin veljeksi. Kaukaa pohjoisesta saapunut Mithorin oli etsinyt ryhmäämme liittyäkseen seuraamme ja tukemaan meitä. Mithion ja Mithorin, kaksi veljestä, olivat jakaneet monta seikkailua yhdessä ja tukeneet toisiaan vaikeina aikoina. Matkan viimeiset etapit hän löysi perille “eläinystävien” avulla.
Valkoinen haltia ja Belerian eivät vaikuttaneet yllättyneiltä veljen saapumisesta, ja tuntui kun he tietäisivät tästäkin enemmän kuin muut.
Sankarit muistelivat nähneensä Mithionin kaltaisen hahmon noidan luomassa näyssä ja pohtivat, että olisiko se voinut olla Mithorin. Mithorin itse muisteli tavanneensa kuivettuneen ukkelin, jolla oli harmaa iho, “kuin aavikko olisi kuivattanut kuoliaaksi”. Se toi sankareille mieleen myös mustan kivipaaden miehet, jotka puhuivat kuninkaan kuolemasta ja sitä seuraavasta suuresta tuhosta. Mithorin muisteli myös säähäiriöitä tapahtuneen ennen kuin tapasi kuitettuneen miehen, joka myös toi sankareille mieleen noidan taiat.
Oppaanamme oleva hunkarilainen sanoi legendojen kertovan kuivettuneista ukoista, jotka jakavat huonoja neuvoja, ja nimenomaan sellaisia, jotka yrittävät käännyttää tulijat takaisin matkoihinsa. Hän varoitti myös sankareita, että tästä eteenpäin edessä vaanisi suuria hiekkakäärmeitä.
Tulevista vaaroista ja haasteista huolimatta sankareilla oli myös aihetta iloita. Olivathan he jo päässeet pidemmälle, kuin ensimmäiset kaksi retkikuntaa, jotka olivat yrittäneet samaa matkaa. “Toivoakseni tulossa on myös apujoukkoja,” Belerian sanoi, rauhoittelevaan sävyyn.